20.3.1995

Rangaistusvaatimukset Iisalmen kihlakunnanoikeudessa

Virallinen syyttäjä ja seitsemän asianomistajana kuultua pankkia vaati A:n tuomitsemista rangaistukseen siitä, että tämä oli

1) 31.5.1991 Iisalmessa, väärennettyään B:n ajokortin vaihtamalla siihen oman valokuvansa, hankkiakseen itselleen oikeudetonta taloudellista hyötyä ja toisia vahingoittaakseen, käyttänyt näin valmistamaansa väärää asiakirjaa harhauttavana todisteena erehdyttäen kolmen eri pankin edustajan avaamaan B:n nimellä tilin kussakin pankissa sekä väärentänyt tilinavausasiakirjoihin B:n nimen ja

2) 31.5. - 12.7.1991 useilla eri paikkakunnilla, anastettuaan eri pankkien pankkisiirtolaatikoista useiden eri henkilöiden niihin jättämiä pankkisiirtolomakkeita, hankkiakseen itselleen oikeudetonta taloudellista hyötyä, valmistanut niistä saamiaan tilitietoja käyttäen alkuperäisten lomakkeiden tilalle väärät pankkisiirtolomakkeet, jotka hän oli allekirjoittanut kaikkiaan kolmentoista eri henkilön nimellä ja osoittanut alkuperäisten lomakkeiden suuruiset maksut suoritettaviksi edellä 1 kohdassa mainituille, B:n nimellä avaamilleen tileille erehdyttäen siten pankkien henkilökuntaa siirtämään varoja näille tileille. Tileille siirretyt varat A oli nostanut pankkiautomaateista eri paikkakunnilla aiheuttaen siten asianomistajille taloudellista vahinkoa.

Iisalmen kihlakunnanoikeuden päätös 20.1.1993

Kihlakunnanoikeus totesi, että A oli kiistänyt syytteen eivätkä kihlakunnanoikeudessa todistajina kuullut kaksi pankkitoimihenkilöä olleet voineet varmasti tunnistaa A:ta syytteen 1 kohdassa tarkoitetut tilit avanneeksi henkilöksi. Kun todistajien kertomusten lisäksi muuta näyttöä A:n syyllisyyden tueksi ei ollut esitetty, ei mainittuja todistajien kertomuksia yksinään voitu pitää riittävänä näyttönä A:n syyllisyydestä. Sen vuoksi kihlakunnanoikeus, katsoen jääneen näyttämättä, että A olisi syyllistynyt syytteessä mainittuihin rikoksiin, hylkäsi syytteen ja esitetyt korvausvaatimukset.

Itä-Suomen hovioikeuden päätös 9.11.1993

Virallinen syyttäjä ja syytteeseen yhtynyt asianomistajapankki valittivat hovioikeuteen. Kumpikin vaati A:n tuomitsemista syytteen mukaisesti ja pankki lisäksi korvausta A:n aiheuttamista vahingoista. Hovioikeus totesi kihlakunnanoikeudessa todistajana kuullun pankkitoimihenkilön kertomuksesta ilmenevän, että tälle oli esitutkinnassa esitetty videonauha, jossa B:nä esiintynyt henkilö oli tullut pankkiin ja poistunut sieltä. Todistajina kuulluille pankkitoimihenkilöille ja eräälle esitutkinnassa kuullulle henkilölle oli esitutkinnassa esitetty valokuvia. Kihlakunnanoikeudessa ei ollut esitetty videonauhaa eikä valokuvia todisteina. Erästä kolmatta pankkitoimihenkilöä, joka oli ollut läsnä B:nä esiintyneen henkilön asioidessa pankissa, ei ollut kuultu esitutkinnassa eikä kihlakunnanoikeudessa. Jutussa ei ollut myöskään hankittu lausuntoa siitä, oliko A mahdollisesti allekirjoittanut pankeissa tilinavauksien yhteydessä B:n nimellä allekirjoitetut asiakirjat ja pankkisiirtotositteisiin asianomistajien nimet.

Tuomioistuin sai oikeudenkäymiskaaren 17 luvun 8 §:n mukaan, milloin tarpeelliseksi harkittiin, omasta aloitteestaan päättää hankittavaksi todisteita. Kihlakunnanoikeuden ei olisi siten tullut ratkaista juttua hankkimatta edellä selostettuja todisteita ja selvityksiä. Sen vuoksi hovioikeus kumosi kihlakunnanoikeuden päätöksen ja palautti jutun kihlakunnanoikeuteen.

Perustelut

Hovioikeuteen jätetyissä valituksissaan virallinen syyttäjä ja asianomistajapankki ovat katsoneet, että A olisi pitänyt tuomita rangaistukseen jo kihlakunnanoikeudessa esitetyn näytön perusteella. Hovioikeus on puolestaan lausunut, ettei kihlakunnanoikeuden olisi tullut ratkaista juttua hankkimatta omasta aloitteestaan eräitä lisätodisteita ja selvityksiä. Hovioikeus ei ole yksilöinyt niitä seikkoja, joiden toteen näyttämiseksi se on pitänyt lisätodisteiden ja selvitysten oma-aloitteista hankkimista tässä asiassa tarpeellisena. Kun kihlakunnanoikeus on hylännyt syytteen kokonaisuudessaan, on kuitenkin ilmeistä, että hovioikeuden tarkoituksena on ollut syytettä tukevan lisänäytön hankkiminen. Näin ollen herää kysymys siitä, onko asian palauttaminen ollut näissä olosuhteissa mahdollista oikeudenmukaista oikeudenkäyntiä koskevien periaatteiden valossa.

Oikeudenkäymiskaaren 17 luvun 8 §:n, sellaisena kuin se oli voimassa hovioikeuden soveltamassa laissa (19.7.1974/622) ja on edelleen 1.12.1993 voimaan tulleessa laissa (22.7.1991/1052), mukaan tuomioistuimessa tapahtuvassa todistelussa on pääsääntönä se, että asianosaiset itse hankkivat tarpeelliset todisteet. Virallisen syytteen alaista rikosta koskevassa asiassa tuomioistuin saa kuitenkin, milloin tarpeelliseksi harkitaan, myös omasta aloitteestaan päättää hankittavaksi todisteita. Lain sanamuoto ei nimenomaisesti edellytä, että tuomioistuimen oma-aloitteinen todisteiden hankkiminen koskisi pelkästään syytetyn eduksi tapahtuvaa todistelua. Kyseisen lainkohdan esitöissä (HE 15/90 s. 108) korostetaan kuitenkin olevan tuomioistuimen puolueettomuuden kannalta tärkeää, ettei tuomioistuin ryhdy itse hankkimaan yksinomaan syytetyn vahingoksi koituvaa selvitystä rikosasiassa. Syytteen toteen näyttäminen kuuluu syyttäjän tehtäviin.

Oikeudenkäymiskaaren 17 luvun 8 §:ää sovellettaessa on otettava huomioon myös Euroopan ihmisoikeussopimuksen 6 artiklasta ilmenevät, oikeudenmukaista oikeudenkäyntiä koskevat periaatteet. Kyseistä artiklaa koskevassa oikeuskäytännössä on korostettu oikeudenkäynnin osapuolten tasa-arvoisuuden periaatetta (equality of arms). Rikosoikeudenkäynnissä on erityisen tärkeätä, ettei syytetty joudu syyttäjää huonompaan asemaan. Syytetyllä on myös oltava rikosoikeudenkäynnin kaikissa vaiheissa riittävät edellytykset valmistella puolustustaan.

Kun oikeudenkäymiskaaren 17 luvun 8 §:n toisessa virkkeessä tarkoitettu todisteiden oma-aloitteinen hankkiminen on poikkeussäännös, sitä on jo lähtökohtaisesti tulkittava ahtaasti. Lain esitöissä esitetyt näkökohdat sekä Euroopan ihmisoikeussopimuksen 6 artiklasta ilmenevät periaatteet huomioon ottaen lainkohtaa ei voida soveltaa yksipuolisesti rikosasian vastaajan vahingoksi.

Nyt kysymyksessä olevassa jutussa virallisella syyttäjällä ja syytteeseen yhtyneillä asianomistajilla on ollut mahdollisuus hankkia tai esittää hankittavaksi jo kihlakunnanoikeudessa kaikki tarpeellisena pitämänsä todisteet A:ta vastaan ajamansa syytteen tueksi. Kun hovioikeudessakaan ei ole tarjottu syytteen tueksi lisänäyttöä, A:lla ei ole vastauspuhevaltaa valvoessaan ollut aihetta lausua tällaisen lisänäytön hankkimisen tarpeellisuudesta. Näissä olosuhteissa hovioikeuden palautusratkaisu perusteluineen on tullut A:lle yllätyksenä, johon hänellä ei puolustusta valmistellessaan ole ollut mahdollisuutta varautua.

Näillä perusteilla Korkein oikeus katsoo, että hovioikeuden olisi pitänyt ratkaista asia sitä kihlakunnanoikeuteen palauttamatta.

Päätöslauselma

Hovioikeuden päätös kumotaan. Asia palautetaan hovioikeuteen, jonka tulee omasta aloitteestaan ottaa se uudelleen käsiteltäväkseen ja menetellä siinä laillisesti.